Sono pazzi questi romani ja kaikki muutkin italialiset - ainakin auton ratissa.

Gardan matka alkoi heti Italiaan saavuttua pahaenteisissä merkeissä, kun autovuokraamossa sisartani rukoilemalla rukoiltiin sanomaan "katso merta" - Italiassa ei kuitenkaan oltu ihan ensimmäistä kertaa, joten ymmärsimme kyllä, mistä oli kyse.

Autostradallakin saatiin heti ensi kilometreillä tuntea, miten maassa maan tavalla ajetaan - takapuolessa kiinni (olipa auto iso tai pieni, tie leveä tai kapea). Turvaväleistä ei siellä ole kukaan koskaan kuullutkaan. 

Perille päästiin hyvissä ajoin ja kämppämme La Mamma - avaimenhaltija oli vastassa antamassa meille ohjeita siitä, miten auto kuuluu parkkeerata. Siinä piti ottaa kova ääni ja elekieli käyttöön ennen kuin asia selvisi. Mamma teki varmasti pikaiset johtopäätökset pohjoisen tytöistä, jotka eivät selvästikään buongiornon ja grazien lisäksi osaa italiaksi muuta kuin "katso merta" - paloihan siinä meiltä lopulta hihat, kun joka aamu mamma oli heiluttamassa luutaansa pihalla, kun teimme lähtöä - siinä meinasi meiltäkin mennä aamuespressot väärään kurkkuun. Mamman ajotaidosta oli ainoa todiste parhaat päivänsä jo 60-luvulla nähnyt pihalla ruostuva Alfa Romeo. Välit mammaan pysyivät viileinä läpi vierailumme ajan.

Gardesana Occidentale tuli tutuksi ja pitihän sitä sitten vielä ajella vuoristoonkin. Siskoni väänsi rattia sen minkä kerkesi ja juuri kun kuvitteli, että tie ei voi enää kapeammaksi ja mutkaisemmaksi mennä, huomasi erehtyvänsä. Legendaarisiksi jäivät sisarentyttäreni sanat kapealla tiellä ottamassani videopätkässä "We're all gonna die!"

Se mikä ei tapa, vahvistaa. Näin kävi myös meille. Näin senkin, mitä en ikinä uskonut näkeväni - sisareni näytti keskisormea yhdelle takapuolessa kiinni ajavalle ragazzolle. Tämä ei näyttänyt pätkääkään hätkähtävän vaan esitti autossa rukoilevaa - päästä minut ohi, per favore!