Vierumäen hiihtolatu (2,8 km) on pidetty taas hyvässä kunnossa ja korsolaiset lykkivät siellä niin perinteisellä kuin vapaallakin tyylillä. Ilolla olen huomannut, että myös perheen pienimmät on otettu mukaan. Monet jo toisellakin kymmenellä olevat tuntuvat olevan vasta ensimmäisiä kertoja suksien päällä. Se kai kertoo jotain viime vuosina vallinneista talvikeleistä. 

Hiihtäminen on kai vähän sellainen suomalaisen perustaito, joka opitaan heti, kun pysytään jollain tavalla kahdella jalalla pystyssä. Jostain syystä kansakoulussa juuri tässä lajissa järjestettiin erilaisia kilpailuja. Itse menestyin "koulun ympäri" -hiihdossa - jaksoin siis sitkeästi laittaa välitunneilla sukset jalkaan ja kiertää koulun muutamaan kertaan vartissa. Siitä sai pisteitä ja lopulta palkintolautasen (III sija). Sisareni ei tähän kiertämiseen syttynyt eikä muutenkaan tuntenut suurempaa intohimoa lajiin - tämä kostautui sitten jumbosijana Ähtärin kansakoulun hiihtokisoissa kevättalvella 1968. Palkinnoksi hän sai lakupötkön ja ikuisen inhon hiihtämistä kohtaan.

Luulin, että tällainen kilpaileminen on jo lopetettu koulusta, kunnes kuulin 25 vuotta nuoremman kollegani kauhutarinan. Hän oli kasvanut elämänsä ensimmäiset vuodet Afrikassa ja tuli sitten ala-asteelle Suomeen. Ensimmäisenä talvenaan Suomessa hän joutui hiihtokilpailuun koulussa - lienee sanomattakin selvää, että hyvä yritys päätyi jumbosijaan. Hän sai "tsempparipalkinnon" ja ikuisen kammon lajia kohtaan!

Minulla on kaksi pari suksia, toiset perinteistä ja toiset vapaata tyyliä varten; löytyy myös kahdet monot ja kahdet sauvat! Ja jaksan edelleen kiertää latuja veren maku suussa. Puhuin pari päivää sitten sisareni kanssa puhelimessa - hän oli ollut juoksulenkillä ladun varressa ja melkein oli kuulemma tehnyt mieli suksille. Nyt on kuitenkin niin, että hänellä ei ole ensimmäistäkään suksiparia! Jumbopalkinnosta on tosin kulunut vasta 45 vuotta tai jotain... Jotkut asiat vaan eivät unohdu.