Nipa ja Neilikka ovat olleet tohkeissaan, kun olen parannellut itseäni petin pohjalla jo toista päivää - jompi kumpi sairaanhoitajista on koko ajan ollut asianmukaisesti päivystämässä sängyssä potilaan vointia - just nyt on alkanut Neilikan työvuoro. Neilikan työvuoro päättyy yleensä siihen, että "ylihoitaja" marssii paikalle ja antaa ymmärtää, että vahti vaihtuu.

 

Tarkemmin kun asiaa ajattelen, tässä taitaakin olla kyse "kissaflunssasta"...

 

Alkuviikosta Nipa oli epätavallisen vaisu, nukkui vain vierashuoneen sängyn lämpimimmässä nurkassa - ruokakaan ei oikein tuntunut maistuvan. Yhtenä iltana, kun olin antamassa Nipalle tavanomaista lääkepatteristoa, kissa vain yksinkertaisesti rojahti kyljelleen oikein kolahtamalla. Nousi siitä sitten kuitenkin jaloilleen. Vähän kyllä kylmäsi, onhan kyse sydänpotilaasta. Lopun iltaa Nipa vietti tapahtuneesta hämmentyneenä nojatuolin alla - sinne mennään aina, kun maailma murjoo.

 

Neilikka tajuaa aina Nipan vastoinkäymiset - ei mitenkään niin, että olisi niistä erityisen pahoillaan. Päin vastoin - carpe diem! Lyödään lyötyä ja näytetään isäntäväelle, mistä on pienet kissatytöt tehty - ainakin neilikasta. Empatia romukoppaan ja näyttämölle esiintymään!

 

Nipa on sitkeää sorttia, karkeakarvainen kalastajakissa - taas porskutellaan entiseen malliin ja Neilikka on palautettu järjestykseen. Sääli vaan, että emäntä sai tartunnan. Koskahan kaatua rojahdan kyljelleni?

 

 

MEIDÄN KISSAT

Meidän kaksi kissaa
syö ja juo ja pissaa
niin kuin kaikki muut
pikku simasuut.

Mutta muuten ne on hienommat!

Niiden äänetkin on vienommat
kun ne naukuu
    nirun narun
    lirun larun
    pirun parun
kinastellen keskenään
kumpi ensin hellimään
pääsee emäntäänsä,

kumpi ensin kellimään
pääsee syliin lämpimään,
kainaloon saa päänsä.

(Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly, 1991.)